Langkawi, Malaysia

Vajaa neljä kuukautta taivallusta takana ja kaikella todennäköisyydellä vielä kahdeksan edessä. Auttamattakin välillä yksin riippumatossa pötköttäessä tulee kelailleeksi, että mitä helvettiä mä täällä teen. Omalla kohdalla vastaus on onneksi äärimmäisen helppo, matkustaminen on parasta mitä olen toistaiseksi elämässäni kokenut.

Vaikka olen tehnyt useamman pidemmän matkan jo ennen tätä trippiä, on tämä pätkä antanut enemmän, kuin aiemmat matkat yhteensä. Aikaisemmilla matkoilla on ainakin osan matkasta ollut matkaseuraa ja tälläkin reissulla sitä piti alunperin olla. Kuvittelinkin ennen lähtöäni, että on siistiä kun saa jakaa matkan jonkun kanssa. En olisi voinut olla enempää väärässä. 

Yksi kliseinen lause, mikä yleensä tulee esille kun puhutaan yksin reissaamisesta on, että yksin kulkiessa oppii itsestään uusia asioita. Vaikka monet tätä kyllästymiseen asti toitottavat, on se myös hyvin pitkälti totta. Ja uskon, että yksin trippailu pidemmällä aikavälillä ei sovi kaikille. Se onkin todennäköisesti ensimmäinen asia minkä itsestään oppii. Joko sitä diggailee tai ei. En ollut kovinkaan varma haluaisinko tai viihtyisinkö yksin koko matkaa, mutta pienen tunnustelun jälkeen homma oli hyvinkin selvä.

Yksin reissaaminen on terminä hieman harhaanjohtava, sillä harvoin sitä itsekseen tarvitsee olla jos ei halua. Uusiin ihmisiin tutustuminen yksin kulkiessa on äärimmäisen helppoa ja tapahtuu useimmiten täysin itsestään. Olenkin kuluneen syksyn ja alkutalven aikana tavannut niin paljon hienoja tyyppejä, että pakko nostaa käsi lippaan jokaiselle jotka ovat reitilleni osuneet.

Olipa sitten yksin tai yhdessä, pidemmän reissun tekeminen on aina pieni vedenjakaja. Toisten mielestä kaksi viikkoa poissa himasta on ehdoton maksimi, eikä kuukausitolkulla ulkomailla norkoilu tulisi kysymykseenkään. On tullut vastaan myös tyyppejä, joiden on ollut tarkoitus viettää pidempi aika reppu selässä, mutta koti onkin alkanut tuntumaan paremmalta vaihtoehdolta, joten paluulippu on painettu paljon aiottua aiemmin. Useimmiten pääsyylliseksi bumerangina himaan paluuseen on noussut ns. kulttuurishokki.

Oudossa ympäristössä ja outojen tyyppien keskellä hengailu vaatii toisinaan väkevää sopeutumista. Asumukset kuhisevat kaikenmaailman nilviäisiä, safka ei aina ole sitä mitä toivoisi, kaikessa kaupanteossa saa kelata tuliko sitä taas ukotetuksi, 12 timmaa täpötäydessä ilmastoimattomassa dösässä syö ukkoa ja sairastelu tropiikissa on yleisesti ottaen hanurista. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin, että kyseessä on hyvin pitkälti asennekysymys. Useimmat ryömivät kihisijät bungalowin nurkissa ovat täysin harmittomia ja vaikka kana onkin pilkottu luineen päivineen gorengin sekaan on se edellään täysin syötävää. Tietty jos kaikista asioista vetää diipit kilarit ja flippaa kaikille kusettajille, tulee reissaamisesta varmasti raskasta.

Siperia opettaa-ilmiö on totta ja pelkästään hyvästä. Olen sitä mieltä, että aika monelle härmän kitisijälle tekisi ihan hyvää lähteä välillä vähän kotipihaa pidemmälle. Asiat siellä lintukodossa on oikeasti aika (pardon my french) helvetin hyvin. 

Ennen lähtöäni muistan muutaman tutun tokaisseen, että on se hyvä kun lähdet nyt vähän pidemmäksi aikaa niin ei tarvitse sitten enää lähteä. Itse asiassa kelailin asiaa itsekin samalta kantilta, mutta mitä pidempään tässä on tullut oltua kulussa, sitä vähemmän tuntuu siltä että matkakiintiö on tulossa täyteen. Onneksi on vielä lukematon määrä kilometrejä edessä.