Money for nothing

Massi, pätäkkä, kyhny, fyffe, hillo, fyrkka, kahiseva, paalu ja pätäkkä. Rakkaalla lapsella on tavattoman monta nimeä ja sanotaan mitä sanotaan, elo maanpinnan tällä puolella pyörii välillä tuskastuttavankin paljon valuutan ympärillä.

Yhtenä porkkanana (monen muun joukossa) pidemmän tripin täräyttämisessä ja samalla arjesta irtisanoutumisessa allekirjoittaneelle on juurikin suhde tähän edellä mainittuun vaihdannaiseen. Paalu kun on siitä vekkulia tavaraa, että sitä on yleensä aina snadisti liian vähän, oli sitä sitten kuinka paljon tahansa. Myönnettäköön kuitenkin, että en ole päässyt kokemaan D. Bilzerian-tyyppistä elämänvaihetta, kun voi antaa lemmikkivuohen defekoida Gallardon etujakkaralle ilman sen kummempaa morkkista.

Joka tapauksessa, viimeiset kymmenen vuotta (poislukien irtiotot) ovat jakautuneet selvästi kahteen eri osaan:

1. Arkipäiviin (tarkoitus ansaita mahdollisimman paljon valuuttaa)
2. Vapaapäiviin (tarkoitus tuhlata kaikki ansaittu valuutta)

Tilin saldoa toisinaan tarkastelleena voin helposti myös todeta, että jaon toteutus on ollut aivan omaa luokkaansa.

Tästä kaikesta kuitenkin mieli halajaa hetkeksi pois. En väitä hyväosaisena länkkärinä Aasiaan lähtemisen olevan järin kova steitmentti hillosirkusta vastaan. Mutta ainakin seuraava vuosi kuluu enemmänkin tuhlatessa, kuin ansaitessa, hillopoliittisesti ajatellen. 

Muutaman viikon mittaisella matkalla paalusäädöt harvoin tuottavat kovinkaan kummoista päänvaivaa. Toistaiseksi en ole yhdellekkään reissulle roudannut himasta pitkää vitosta pidempää ja aina on pärjätty. Yleensä valuutta on kaivettu seinästä muovia vilauttamalla. Helppoa kuin heinänteko, eikä tarvitse kuumottaa viheliään rosmon keikkaavan koko matkakassaa kerralla. Samaa metodia voisi tietty käyttää myös pidemmällä reissulla ja todennäköisesti tuleekin käytettyä.

Automaattitaktiikan helppouden tuntuvat valitettavasti tietävän myös sedät pankin palveluhinnastojen takana. Enemmänkin sääntö kuin poikkeus on, että pankki imuroi omaan kassaansa 2,5% noston summasta ja 2€ vielä palkkioksi kaupan päälle. Ei paha, sanoisi massipäällikkö. Mitä helvettiä, kysyisi pikkutyttö Kambodžassa. 

Tästä inspiroituneena tein pienen laskutoimituksen:

Oletetaan vuoden matkalla kuluvan tasan 12 kiloa euroja, kovin optimistista, mutta oletetaan nyt kuitenkin. Koko läjä nostetaan 250€:n siivuissa automaateista pitkin matkaa. Pankinjohtajan liiviin kilahtaa jokaisesta nostosta 6,25€ + 2€ = 8,25€. 12 kiloa jaettuna varttitonnin siivuihin tekee 48 siivua. Nopealla kertolaskulla 8,25€ x 48 = 396€. Summa kasvaa vielä, kun ottaa huomioon lähes kaikkien automaattien veloittamat nostokulut. Eikä tässä vielä kaikki. Esimerkiksi Indonesiassa järeämmätkin tomaatit jakavat maksimissaan vain rapiat 150€ kerrallaan, joten nostoja tulee useita. Eli vuoden tripillä pelkästään automaattinostojen kuluihin kuluu yli puolet yhden kuukauden budjetista, siistiä.

Pitäisikö siis kuitenkin nostaa tili tyhjäksi, kantaa pienen henkilöauton verran kyhnyä takataskussa ja vaihtaa tarpeen tullen paikallisessa pankissa. Hyvä kysymys. Jos voisin olla täysin varma, että jokaisessa majapaikassa on veden- ja voronpitävä säilytyslokero, eikä yksikään matkalla tapaamani kekkeruusi olisi kiinnostunut masseistani, kantaisin fyrkat vaikka muovikassissa halki Aasian. Tässä kohtaa kuitenkin uskoni horjuu. 

Yleensä tässä vaiheessa eri foorumeilla asiasta keskustellessa joku heittää pöytään matkashekkikortin. Hyväksyn heiton, tyrmään idean. Kerran matkashekkiä Intiassa lunastaneena voin hyvällä omallatunnolla vannoa etten enää toista kertaa moiseen hapatukseen sorru.

Tilanne elää siis yhä. Todennäköisesti lähden matkaan pienellä käteiskassalla ja muoveja taskut täynnä. Älkää kuitenkaan rosmotko allekirjoittanutta, jos bongaatte kentällä.