Sepilok, Borneo
Korkeanpaikanleiriltä selvinnyt resupekka otti suuntiman Kinabalu Parkin jälkeen kohti koillista. Edelleen mysteeriksi jäänyt pyhäpäivä aiheutti kuitenkin snadisti hankaluuksia siirtymisen suhteen. Kohteeksi valikoituneen Sandakanin ja Kinabalun välillä liikennöi muutama hassu kulkupeli ja jokainen oli täyteen ammuttu, joten vaihtoehtoja oli kaksi. Joko jäädä yöksi vuoren juurelle tai hankkiutua matkaan muilla keinoin. Mestoille ei enää hoksittanut jäädä, joten otin käyttöön vanhan hyväksitodetun peukalomatkustuksen. Hetken tienposkessa peukutettuani vanhempi pariskunta pysähtyi kohdalle. Tokaistuani “Sandakan?” pari kertaa puikoissa istuneelle herrasmiehelle mösjöö vastasi samalla sanalla takaisin. Istahdin takapenkille ja herra ruopi kinnerin liikkeelle. Kielimuuri taka- ja etupenkin välillä oli väkevä, joten matkalla ei pahemmin läppää heitetty. Olen edelleen melko varma, että pariskunta ei tiennyt allekirjoittaneen olevan kyytiä vailla, vaan lähinnä kysyvän neuvoa.
Rapian viiden timman sanattoman köröttelyn jälkeen kärry saavutti Sandakanin satamakylän. Vaikka määränpäänä olikin Sandakan, todellisena kohteena oli kuitenkin Sepilok. Tarkemmin sanottuna Sepilokissa sijaitseva orankien kuntoutuskeskus.
Orpoja ja loukkaantuneita kädellisiä hoivaava kuntoutuskeskus on yksi harvoista maailmassa ja tekee varsin tärkeää duunia orankien selviytymisen kannalta. Puisto on kyhätty keskelle sademetsää ja palvelee enemmän eläimiä, kuin ihmisiä. Hyvä niin. Alue on kohtalaisen iso ja apinat saavat touhuta pöpelikössä oman mielensä mukaan. Pari kertaa päivässä puistorangerit käyvät ruokkimassa elikoita ja tähän aikaan on evoluutiossa pidemmälle ehtineillä yksilöillä mahdollisuus päästä moikkaamaan sukulaisia. Itsekin tietty jonon jatkeena poukein mestoille tyyppejä väijymään.
Joka päivä heppuja ei skruudaus kiinnosta ja paikalle vaivautunut väki jää nuolemaan näppejään. Tällä kertaa kävi kuitenkin munkki ja korvesta viipotti kaksi orankia lounastauolle.
Sukuloinnin jälkeen kävin vielä tsekkaamassa kuntoutuslaitoksen naapurissa sijaitsevan sademetsätutkimuskeskuksen tilukset. Sademetsän keskelle on pykätty eräänlainen siltaviritelmä, jota pitkin pääsee parinkymmenen metrin korkeudesta smyygailemaan metsän meininkejä. Mitä ilmeisemmin sillalta on myös helppo bongailla pusikossa asustelevia elikoita, mutta tällä kertaa olosuhteet olivat vahvasti vastaan. Sillalla päivysti lätkäjoukkueen verran korealaisia turisteja pitämässä täysin järjetöntä älämölöä, joten ei liene yllätys, että metsän eläimet eivät vaivautuneet paikalle. Itse koin syvää sympatiaa eläinmaailmaa kohtaan ja poistuin myös paikalta melko nopeasti.
